Epäonnistunutta meritaimenen kalastusta Pohjois-Norjassa

Matala vuorovesivirta Pohjois-Norjassa

 Majoituspaikka sijaitsi melko lähellä mielenkiintoista vuorovesivirtaa. Valtava vesimassa ahtautui pari kertaa päivässä läpi kapeasta ja matalasta salmesta, ja palasi takaisin muodostaen kuin kahteen suuntaan virtaavan nivan. Matalimmissa paikoissa virtaus muodosti veden pintaan pieniä aaltoja. Virran yllä roikkui jatkuvasti kymmenien tiirojen parvi, joka liikehti pikkukalaparvien mukana. Virran avomerenpuoleisessa päässä pohja tippui jyrkästi syvyyksiin. Syvänteen reuna oli merinisäkkäiden vakioreitti. Pyöriäiset, delfiinit, hylkeet ja miekkavalaatkin kävivät virran reunalla kääntymässä. Silloin tällöin niemen takaa saapui uisteluveneitä koluamaan virran syvempiä juonteita. Kaikesta päätellen virta oli merkittävä kalapaikka.

Virran ranta oli kivikkoinen ja kivikko jatkui hieman myös veden alle. Kivien välissä oli kuitenkin soraa ja rakkolevät täplittivät virran reunaa. Jos täällä ei olisi meritaimenia, niin missä sitten? Muutaman tarkkailuhetken jälkeen virran sileässä pinnassa näkyikin muutamia tuikkeja. Välillä pinta rikkoutui vain hieman, toisinaan näkyi kunnon pärskähdyksiä. Tuikit siirtyivät virrassa vähitellen vastavirtaan. Muutamat kalat pyörähtivät aivan rakkolevän reunassa, osa hieman kauempana. Melkein kaikki tuikit olivat selvästi ainakin virvelin kantaman päässä rannasta ja moni oli perhovavankin heittopituuksilla tavoitettavissa.

Arvelin kalojen olevan joko meritaimenia tai seitejä. Heitin parveen kapeita lusikkauistimia, mutta mitään ei tapahtunut. Seiti ottaisi melkein mihin tahansa nopeasti kelattuun vieheeseen, mutta nämä kalat eivät näyttäneet reagoivan mihinkään. Aloin kallistumaan meritaimenen suuntaan. Muutaman erilaisen lusikkauistimen jälkeen päätin kokeilla punaista Lotto-lippaa, joka on järvivesissä kelvannut taimenelle hyvin. Muutaman heiton jälkeen näinkin kalan seuraavan lippaa noin metrin päässä. Kalalla oli selvä taimenen hahmo: päättelin olevani meritaimenen kanssa tekemisissä. 

Lippa ei kuitenkaan kelvannut, vaikka kalat näyttivätkin sitä silloin tällöin seuraavan. Vaihdoin perhovälineisiin, ja uitin kalojen näköpiiriin erilaisia katkasidoksia. Jälleen sain huomata muutaman kalan seuraavan perhojani, mutta lopulta hylkäävän ne. Hetken kuluttua tuikitkin loppuivat. Kalat olivat siirtyneet muualle ja minäkin pakkasin tavarani. Mietteliäänä palasin mökille.

Seuraavina päivinä palasin virralle monta kertaa. Kävin läpi uistinlaatikon valikoimaa, ja kokeilin erilaisia meritaimenperhoja. Uitin perhoja perhovälineillä ja heittokoholla. Kun vuorovesi oli korkeimmillaan, seitit ja turskat olivat paikalla ja nappailivat halukkaasti mihin tahansa uistimiin. Ruokakalaa kertyi mukavasti jääkaappiin, mutta mysteerikalat vain tuikkivat virrassa. 

Aloin jo mielessäni luovuttaa. Meritaimenet jäisivät uimaan, ja minä onkisin loppuloman ajan virrasta turskakaloja ruokapöytään. Muutaman päivän yrittämisen jälkeen olin taas virralla kalassa. Kalastin hieman syvempää kohtaa virran alkupäässä, kun huomasin tuikkivan parven taas saapuvan alueelle. Valitsin hopeisen tinseliperhon, jonka heitin poikkivirtaan. Annoin perhon vajota jonkun aikaa, ja ryhdyin ottamaan perhoa sisään terävillä nykäyksillä. Parin vedon jälkeen siima kiristyi, ja tunsin kalan raskaat potkut. Viimeinkin!

Ensimmäisen adrenaliinipiikin tasaannuttua havahduin ajattelemaan, että kala on meritaimeneksi ihmeen rauhallinen. Pian sainkin kalaan näköyhteyden: ruskea pilkkukylki ja kolme selkäevää. Turska oli perhovavassa raskas talutettava, mutta solahti melko pian kuitenkin haaviin. Olin ihmeissäni. Alueella näkyi pintakäyntejä, ja turska nappasi tinseliperhoon. Olivatko turskat tosiaan pintoneet alueella päivästä toiseen, ja samalla hylkineet vieheitäni? 

Tinseliperhoon iskenyt kala osoittautui turskaksi,

Kolkkasin ja verestin turskan laittaakseni sen kalapussiin. Turskan suusta purskahti kuitenkin rakkolevän päälle kasa pieniä sinihopeisia kaloja. Kalat olivat selvästi pienempiä ja hahmoltaan ohuempia, kuin käyttämäni tinseliperho. Otin turskan ja yhden pikkukalan mukaani mökille. Kala osoittautui jonkin tuulenkalalajin edustajaksi. Voisivatkohan meritaimenet olla syömässä näitä samoja kaloja, kun ne näyttäytyvät välillä pinnassa? 

Kaivoin perhonsidontavälineet esiin, ja yritin kopioida lautasella pötköttävän pienen tuulenkalan hahmoa ja kokoa. Yritin tehdä perhosta hitaasti uppoavan, koska taimenet näyttivät ottavan ravintonsa pinnan läheltä. Pohjustin perhon rungon foamilla, ja pujotin päälle hopeista mylar-putkea. Siiveksi hieman sinertävää keinokuitua, ja pää hopeatinselistä. 

Palasin virralle vielä samana päivänä. Odotukset olivat korkealla, koska olin vihdoin keksinyt jotain uutta, jolla voisin houkutella meritaimenet ottiin. Vuorovesi oli lähes alimmillaan. Meri oli tyyni, ja pilvet roikkuivat matalalla vuonon päällä. Kahlasin perhovavan kanssa lyhyen matkan rakkolevävyöhykkeen reunaan, ja heitin pitkän heiton poikkivirtaan. Annoin virran kääntää perhosiimaa alavirran suuntaan, niin että siima veti perhoa verkkaisesti perässään poikkivirtaan. Samalla huomasin, että taimenien tuikit lähestyivät rantaa pitkin alavirran suunnasta. Kun siima oli kääntynyt alavirtaan aivan rakkolevän reunaan, ryhdyin miettimään seuraavaa heittoa. Samassa kuitenkin hopeinen kala pyörähti perhon kohdalla aivan rakkolevän reunassa, ja tunsin siimassa vetoa. Kala pysyi kiinni parin potkun verran, mutta irtosi saman tien. Vaikka olin mielestäni kalastamassa meritaimenia, ensimmäinen ajatus välähdyksenä näkemästäni kalan hahmosta oli, että kala muistutti seitiä.

Heitin uudestaan poikkivirtaan, ja annoin virran kääntää perhoa. Tällä kertaa perho ei ehtinyt paljoakaan liikkumaan virrassa, kun se jo katosi mukavan kokoiseen pyörteeseen. Kala syöksyi voimakkaasti keskivirran suuntaan, ja tempaisi muutaman metrin siimaa kelalta. Noin puolen metrin kokoluokkaa oleva kala teki useita syöksyjä, mutta väsyi kohta niin, että sain kalan parin metrin päähän kunnon näköetäisyydelle. Pulska meritaimen! Vai oliko sittenkään? Kala oli ihmeen kirkas, eikä tummia pilkkuja erottunut kyljessä lainkaan. Olisiko pieni lohi ollut vuorovesivirrassa liikkeellä? Kun sain kalan lähemmäs, huomasin valkoisina loistavat vatsapuolen evien reunat. Haavissa kyljen valkoiset pilkut erottuivat vuorostaan selvästi. Merirautu! 

Rautu oli odottamaton, mutta mieluisa yllätys. Majapaikan isäntä oli puhunut alueella esiintyvän meritaimenta, mutta raudusta ei ollut mitään puhetta. Verestin kalan ja jatkoin kalastusta, sillä kohdallani näkyi vielä kalojen pintakäyntejä. Olivatkohan nekin rautuja, vai oliko tämä vain yksittäinen lajinsa edustaja? Kolmas heitto tällä perholla oli toisen heiton toisinto. Perhoa vietiin melkein heti, kun se oli laskeutunut veteen ja lähtenyt liikkeelle. Tämä kala oli vielä selvästi äskeistä suurempi, eikä luovuttanut helpolla. 

Olo oli riemukas. Näin onnistunutta perhokalastusta en muistanut ennen kokeneeni. Vaikeuksien ja epäonnistumisten jälkeen lopulta löysin avaimen kalojen ottiin. Jälkikäteen ajatellen tuskallisen pitkän ajan kuluttua viimein olin onnistunut järkeilemään mitä kalat söivät, ja onnistuin tekemään sen tiedon perusteella perhon, joka lopulta kelpasi kaloille. Rautujen mahat olivat tosiaan tuulenkaloja pullollaan. 

Yksi mökkipäivä oli vielä jäljellä, joten palasin paikalle vielä kerran. Raudut olivat edelleen paikalla. Puolen tunnin pikavisiitillä onnistuin tuulenkalaperhollani onkimaan vielä yhden komean raudun ja karkuuttamaan toisen. 

Vuorovesivirrassa pintoneet kalat eivät olleetkaan meritaimenia, vaan paljastuivat komeiksi merirauduiksi.