Kuivalihavaellus Hämeen Ilvesreitillä - viisi päivää, 120 km (Osa 2/2)

Miten sujuisi viiden päivän ja 120 km vaellus, jos eväänä olisi vain kuivalihaa? Lihan tehtävä olisi toimittaa elimistöön proteiinia, jolla lihakset pysyvät kunnossa. Lisäksi lihan sulattaminen vaatii elimistöltä työtä, mikä puolestaan nostaa elimistön lämpötilaa ja auttaa pitämään vilun loitolla. Varsinaisena polttoaineena toimisivat elimistön omat rasvavarastot, joita on kertynyt yllin kyllin. Vastaavaa ruokavaliota toteutan aika säännöllisesti toimistotyöläisen arjessa, mutta kuinka pärjäisin vaelluksella?

Aikaisemmat retkeni ovat olleet  matkaltaan merkittävästi lyhyempiä. Kun varusteet painoivat tyypillisesti yli 20 kg, ideana oli tehdä leiri 5-15 km päähän lähtöpaikasta, ja tutkia lähimaastoja päiväretkeilyn ja kalastelun merkeissä. Ajatus pitkistä päiväsiirtymistä ei tuntunut houkuttelevalta hartioita jyystävän repun kanssa. Tällä vaelluksella halusin kokeilla kuinka pidemmät siirtymät sujuvat kevyellä repulla monta päivää peräkkäin. Hieman tuntumaa olin jo hakenut muutamaa viikkoa aikaisemmin kävelemällä 2 x 23 km Evon retkeilyalueen ympäri. 

Kolmas kiinnostava seikka oli tulla tutuksi syksyn mittaan hankitun kevyen retkeilyvarustuksen kanssa. Kuinka mikäkin varuste toimii ja millaisia rutiineja niiden käyttöön kehittyy?

Kiinnostavaa on ilman muuta luonnossa oleskelu sinänsä. En voi tunnustautua rehevien Etelä-Suomen metsien suurimmaksi ihailijaksi. Karut maisemat ovat kiinnostavampia ja pyrinkin mieluiten tunturipaljakalle, aina kun se on mahdollista. Hämeen Ilvesreitti vaikutti kuitenkin paljon mielenkiintoisemmalta vaihtoehdolta kuin telttailu kotipihalla ja 120 km kävely läheisellä pururadalla, ja tarjosi valmiiksi mietityn pitkän reitistön sopivan ajomatkan päässä. Käsittelen kulkemaani reittiä toisessa artikkelissa.

Kuivalihan voimalla

Evääksi pakkasin 250g kuivattua naudan paistia per päivä, mikä vastaa noin kilon painoista tuoretta lihapalaa per päivä. Lisäksi mukana oli hieman suolaa, kofeiinitonta murukahvia, sekä 400g voita. Viiden päivän ruokapussini painoi siis noin 1700g. Suola oli mukana lihaskramppien varalta. Voin tarkoitus oli antaa hieman makua kahviin ja samalla antaa pieni tujaus ulkopuolista polttoainetta oman polttoaineen lisäksi. Näihin tarkoituksiin olisi hyvin riittänyt noin 50g voita. Loput 350g olivat mukana siltä varalta, että tuntisin oman rasvanpolttoni riittämättömäksi ja tuntisin tarvitsevani ulkopuolista energiaa. Elimistössäni oli jo etukäteen varastoituna noin 15 kg rasvakudosta, josta vajaat 10 kg olisi uhrattavissa retkeilyn polttoaineeksi.

Makroravinteina tarkastellen päivittäisannokseni oli 185g proteiinia ja 50g rasvaa, joista nimelliseksi energiasisällöksi saadaan 1190 kcal. Proteiini on pääasiassa elimistön rakennusaine, jota voi kuitenkin myös energiaksi käyttää. Elimistö käyttää kuitenkin ensisijaisesti rasvaa ja hiilihydraattia polttoaineena. Proteiinin sulattaminen kuluttaa noin 10-20% sen sisältämästä energiasta, joten muuhun työhön jää enintään noin 1000 kcal, jos olettaisiin epärealistisesti myös kaiken proteiinin päätyvän energiaksi. Rasvan sulattaminen ei kuluta juurikaan energiaa, joten se on lähes täysimääräisesti käytössä polttoaineena.

Aamuisin keitin kupillisen voilla maustettua kahvia ennenkuin pakkasin leirin ja jatkoin matkaa. Puolenpäivän maissa pidin yleensä lounastauon, jolloin pyrin syömään noin kolmanneksen kuivalihasta ja samalla hörpin taas kupillisen voikahvia. Illalla leirissä söin loput päivän liha-annoksesta ja hörppäsin vielä kupillisen voikahvia. 

Kuivattu naudanliha dipattuna voilla maustettuun kahviin maistui retkellä hyvältä.

Ensimmäisen vaelluspäivän aamupäivänä olo oli normaali, ja kävely sujui tavalliseen tapaan. Iltapäivästä jaloissa alkoi tuntua jo hieman väsymystä. Loppuiltapäivästä päähän tuli outo tunne, jota on hieman vaikea kuvailla. Pää ei ollut varsinaisesti kipeä, eikä huimannutkaan, mutta olo oli hieman sumea. Lievä krapula voisi ehkä parhaiten kuvata olotilaa. Tunne oli sinänsä minulle tuttu ja syykin selvä: kun elimistö vaihtaa hiilihydraattivaltaisesta aineenvaihdunnasta ketoosiin, saattaa saumakohdassa joskus olla hetkiä jolloin kummastakaan lähteestä ei tule kunnolla energiaa. Tässä vaiheessa voi esiintyä kokemiani oireita. Olen noudattanut vuosien kuluessa pitkiä aikoja ketogeenista ruokavaliota, joten osasin odottaa jonkinlaisia oireita parin ensimmäisen päivän aikana. Edellinen viikko oli kulunut hiilihydraattipitoisen ruoan merkeissä, joten ketoosiin siirtyminen ei sujunut aivan oireitta.

"Hiilihydraattikrapula" meni kuitenkin ohi parissa tunnissa. Kun olin saanut leirin pystyyn ja syönyt loput lihat, oli aivosumu tiessään ja olo taas normaali. Loput vaelluksesta sujuikin sitten selväpäisenä ja hyvissä henkisissä ja fyysisissä voimissa. Tältä osin vaeltaminen pelkillä proteiinieväillä tuntuu itselleni täysin mahdolliselta asialta. En vapise, pyörry tai mitenkään muutenkaan menetä toimintakykyäni, vaikka en saisi päiväkausiin rasvaa tai hiilihydraattia retkieväistäni. Yhtenä taka-ajatuksena tässä kokeilussa olikin simuloida kalastusvaellusta, jossa ei olisi mukana eväitä lainkaan, vaan syötäisiin pelkkää kalaa, jos sitä sattuu saamaan. 

Päivittäinen kalorivajeeni lienee ollut noin 2000-3000 kalorin luokkaa. Tästä huolimatta en tuntenut todellista nälkää, eli pakottavaa tarvetta syödä. Aamupäivisin vatsa kurni muutaman kerran ilmoittaen, että vatsaan kyllä mahtuisi tavaraa, mutta tunne meni nopeasti ohi. Syöminen päivällä ja illalla kyllä tuntui mukavalta ja joka kerta sama ruoka maistui aina oikein hyvin.  

"Pihvihiki" on monelle tuttu ilmiö. Muutama tunti kunnon pihvin syömisen jälkeen ruumiinlämpö nousee, korvat punoittavat ja saattaa hikikin puskea pintaan. Tarkoitukseni oli käyttää tätä hyväkseni, jotta varmasti tarkenisin retkipeittoni alla, ja söin suurimman osan liha-annoksestani illalla. Asia meni kuitenkin hieman överiksi, sillä yöt eivät olleet erityisen kylmiä ( +4- +10C) ja retkipeitto oli vähintäänkin riittävän lämmin noihin olosuhteisiin. Päädyinkin parina iltana piehtaroimaan kuumissani, ja nukahtamiseen kului pitkän aikaa. Yritin sitten painottaa syömistäni hieman enemmän päivän ajalle, jotta illalla olisi vähemmän lihaa jäljellä. Tämä tuntui jossain määrin toimivan, eikä kuumuus enää niin kovasti piinannut. Tämän niksin laitan kuitenkin korvan taakse kylmempiä olosuhteita varten.

Tämän kappaleen lopuksi kuitenkin pieni varoituksen sana. Minä olen ollut vuosia ketogeenisellä ruokavaliolla, ja olen lisäksi harjoitellut melko paljon eri mittaisia paastoja. Tämän vuoksi elimistöni on melko hyvin sopeutunut tällaisiin eväisiin ja tilanteisiin. En suosittele tällaiseen kokeiluun lähtemistä kylmiltään ilman vähittäistä totuttautumista kotiolosuhteissa. Jos olet syönyt hiilihydraattipitoisia ruokia säännöllisesti vuosien ajan monta kertaa päivässä, vieroitusoireet voivat olla pitkäkestoisia ja saattavat alentaa toimintakykyä ennen kuin elimistö oppii toimimaan ilman ravinnosta saatavaa hiilihydraattia. 

Uusien jalkojen ihme

Jalat väsyivät ja kipeytyivät iltaa kohti joka päivä. Tämä oli odotettavissa, koska olin suunnitellut etapit sellaisiksi, joita en ole aiemmin säännöllisesti kävellyt.  Aamulla jalat olivat kuitenkin taas käyttökunnossa. Ensimmäinen kilometri oli aamulla yleensä aika kankea, mutta jalat lämpenivät ja vetrytyivät vähitellen. Kolmannen päivän viimeiset viisi kilometriä olivat erityisen vaikeita. Väsyneet jalat tekivät kulkemisesta hoippuvaa, ja sain tosissani käyttää vaellussauvoja tukenani kun etenin hitaasti kohti aiottua leiripaikkaa. 

Neljäntenä päivänä koin mielenkiintoisen ilmiön. Kävely oli kulkenut melko tavalliseen tapaan, ja iltapäivän puolella jalat alkoivat vähitellen taas väsyä ja kipeytyä. Erään pienen istumatauon jälkeen kuitenkin tuntui, kuin jalat olisi tauolla vaihdettu tuoreisiin. Jalkoja ei kolottanut lainkaan ja voimaa tuntui riittävän. Ihmeissäni painelin menenään melkoista vauhtia polkuja pitkin ja mietin, mitähän oli mahtanut tapahtua. Tällaista en ollut ennen kokenut. Matka taittui nyt vauhdilla, ja tuntui, että jaksaisin kävellä vaikka kuinka kauas. Hämärä kuitenkin teki tuloaan, ja halusin etsiä sopivaa telttapaikkaa vielä valoisaan aikaan, joten leiryidyin suunnitelman mukaiseen maastoon.

Viimeisenä päivänä jännityksellä odotin, toistuisiko uusien jalkojen ihme taas iltapäivällä, kun olin saapumassa Hämeenlinnaan. Sain kuitenkin odotella turhaan. Viimeiset kilometrit osoittautuivatkin melko tuskallisiksi, sillä tiedossa oli monta kilometria asfalttia. Olen aikaisemminkin huomannut, että jaksan kävellä paljasjalkakengillä paremmin maastossa kuin kovalla alustalla. Jalkapohjat ja jalat muutenkin tuntuvat väsyvän kovalla alustalla koko ajan samanlaisena toistuvassa askelluksessa. Yritinkin kävellä mahdollisimman paljon tienpientareella. Vauhti hidastui loppua kohti, kun kävelin Hämeenlinnan asfalttiviidakossa kohti hotellia. Askeleeni oli lyhyt, ja mummo rollaattorin kanssa teki tyytäväisenä tyylikkään ohituksen. 

Poikkeuksetta jalkapohjat väsyivät joka päivä eniten. Olen käyttänyt paljasjalkakenkiä joka päivä arjessa ja retkellä viimeiset noin kuusi vuotta, mutta en ole kuitenkaan tottunut kävelemään tällaisia 22-24 km päivämatkoja. Jalkapohjat väsyivät vähiten sellaisina päivinä, jolloin reitillä oli ollut vähiten asfalttipätkiä tai kovaa soratietä. Tuntuma oli, että olisin pystynyt jalkojen puolesta muuten pidempiin matkoihin, elleivät jalkapohjat olisi kipeytyneet. 

Sealskinz-sukka, Icebug-säärystin ja Vivo Primus Trail knit -paljasjalkakengät. Sukka päästi vähitellen veden sisäänsä. Säärystin ja kenkä toimivat odotetulla tavalla.

Päädyinkin hankkimaan kokeeksi samantyyliset polkujuoksukengät, joita monet kevytretkeilijät tuntuvat käyttävän. Altra Lone Peak 5 -kengät muistuttavat paljasjalkakenkiä siinä, että niissä ei ole kantakorotusta eikä sivuttaistukea, ja pohja on kohtuullisen taipuisa joka suuntaan. Suurin ero on kuitenkin paksu vaimentava kerros kengän pohjassa ja pohjallisessa. Kunnolliseen maatuntumaan tottuneelle ensivaikutelma on outo: kuin seisoisi hyytelön päällä, vaikka on kovalla lattialla. On myös outoa olla hieman korkeammalla maasta, kuin mihin on tottunut. Kävin lyhyen viiden kilometrin lenkin lähimetsässä, ja vaikutelma oli kuitenkin lopulta positiivinen. Aluksi askellus oli vähän tökkivää, mutta pehmeyteen tottui ja kulkeminen metsässä oli mukavaa. Paljasjalkakenkien kanssa tulee hieman enemmän valikoitua jalansijojaan, jotta ei esimerkiksi astu terävään juureen tai kiveen juuri jalan kaarella. Näillä kengillä saattoi rouhia huolettomammin eteenpäin.

 Edessä on mielenkiintoinen dilemma: vaimennettujen kenkien säännöllinen käyttö epäilemättä heikentää paljasjalkakengissä vahvistunutta jalkaa. Toisaalta vaimennetut kengät saattavat hyvinkin pidentää kuljettavaa matkaa. Ehkä harjoitan jalkoja paljasjalkakengillä vielä vahvemmiksi lenkkeilemällä, mutta teen useamman päivän reissut vaimmennetuilla kengillä. Saapa nähdä!

Turhat ja tarpeelliset varusteet

Reissun varusteluettelon löydät tästä linkistä.

Tässä joitakin nostoja tarpeellisista varusteista:

• Wettex -pyyhe oli nyt ensimmäistä kertaa matkassa. Käytin sitä teltan ja kuorivaatteiden pinnan kuivaamiseen ennen niiden pakkaamista. Pyyhe toimi tällaisessa kosteuden vähentämisessä mainiosti, ja jäänee vakiovarusteeksi peruskokoonpanoon.
• Silmälasinpuhdistuspyyhkeet. Näitä minulla ei ollut alunperin pakattuna mukaan lainkaan. Toisen päivän aamuna lähdin liikkeelle aamuhämärissä sumuiseen metsään. Satuin katsahtamaan silmälasien yli ja huomasin, että aamuhämärä pitää paikkansa, mutta sumua on vain rasvaisissa silmälaseissa. Poikkesin matkalla Lopen S-markettiin ja ostin paketin pyyhkeitä. Näitä jätän pari kappaletta vakiovarusteisiin.

Varusteita, joita en käyttänyt:

• Rapala Thermo -saappaat. En ollut varma, riittäisikö Sealskinz-sukkien lämpö, jos ne sattuisivat rikkoutumaan ja kastumaan sisältä. Otin nämä mukaan mahdollisiksi lämmittelysaappaiksi ja leirissä käytettäväksi. Sealskinz -sukat lopulta päästivät veden sisään, mutta ulkolämpötila oli reissun loppupuolella lähellä kymmentä astetta. Vaikka jalat kastuivat, ne pysyivät liikkuessa riittävänä lämpimänä näillä keleillä. Leirissä oleskelin vain teltassa ja käväisin välillä ulkona tarpeillani. Tällaiseen käyttöön pakastepussit kenkien sisällä ovat aivan riittävät. Tällaisella reissulla, jossa joko kävellään tai levätää teltassa, lämpösaappaat vaikuttavat turhalta, ainakin jos lämpötilat pysyvät kymmenen asteen tienoilla. Pidän ehkä kylmemmillä keleillä kuitenkin mukana, ainakin jos olen epävarma kävelysukkien lämpimyydestä.
• Neopreenihanskat. Nämä olin ottanut mukaan varalle, koska tiesin kuorikinttaideni vuotavan. Jos kuorihanskat ja alushanskat liikaa vettyisivät, käyttäisin näitä. Yhdessä välissä noukin vettä järvestä paljain käsin tuulessa ja vesisateessa. Siinä vaiheessa olisin käyttänyt neopreenihanskoja, jos olisin muistanut, että minulla on sellaiset mukana. Saatan pitää näitä jatkossakin mukana, jos epäilen muiden hanskojen kastumista. Nyttemmin hankkimani kuorikintaat vaikuttavat pitävän vettä, joten tarve neopreenihanskoille saattaa väistyä.
• Fleece-pusero. Kelit olivat niin lämpimpiä, että tälle ei tullut tarvetta kävellessä eikä nukkuessa. Pidän kuitenkin mukana vakiovarusteissa. Voi olla mukava välikerroksena, kun lähtee liikkeelle kylmänä aamuna.

Muita huomioita varusteista:

• Sealskinz-sukat, jotka olivat lähtiessä ehjät, päästivät vähitellen veden sisään. Osittain vesi tuntui tulevan jollain tavalla vuotamalla varpaiden alueelta. Toisaalta, kun sukan ulkopuoli oli märkä, mutta illalla vielä suurelta osin sisältä kuiva, oli molempien sukkien sisäpuoli aamulla tasaisen märkä, kun sukat olivat olleet yön teltan absidissa. Olen muiltakin kuullut, että joissakin olosuhteissa kosteus "vaihtaa puolta" Sealskinz-sukissa. Alan jo uskoa, että Sealskinz-sukkiin ei ole luottamista. Seuraavaksi tutkin neopreenisukkien sopivuutta kylmän kelin vaellushommiin.
• Osprey Levity 45 -reppu aiheutti pieniä hankaumia solisluihin ja suoliluiden kohdalle. Kyselemällä Kevytretkeilijöiden FB.ryhmässä sain selville, että repun viilekkeitä pidetään yleisesti huonoina. Suunnittelen repun vaihtoa.
• Käytin repussa Fjällrävenin  sadesuojaa. Kävi ilmi, että se ei pidä vettä, jos kangas vähänkään kiristyy repun päälle.
• Pystytin ja purin teltan (Tarptent Notch Li) pari kertaa siten, että pidin ulkoteltan ja sisäteltan kuljetuksessa erillään. Näin sisäteltta pysyi kuivana. Pienen harjoittelun jälkeen homma alkoi sujua jo kohtalaisen näppärästi. Ulkotelttaan voisi lisätä kaksi narua osoittamaan sisäteltan pituutta. Tällöin ulkoteltassa jää vähemmän säädettävää sisäteltan kiinnittämisen jälkeen.
• Opettelin Garmin Inreach Mini -sateliittikommunikaattorin käyttöä. Käytin Extended Tracking- moodia, jonka pitäisi parantaa akunkestoa, kymmenen minuutin lähetysväliä. Lisäksi lähetin joka ilta kotiväelle pari viestiä. Viiden päivän jälkeen akussa oli 40% latausta jäljellä, mutta olin unohtanut käynnistää seurannan viidennen päivän aamuna. Näillä perustein arvioisin, että yhdellä latauksella laite toimisi noin viikon tällaisessa käytössä.
• Suodatin juomaveden lammista, järvistä ja puroista Salomon XA-filtterillä. Humuspitoinen vesi tukki suodattimen nopeasti, ja viimeisen leiripaikan veden suodattaminen olikin jo melkoista pusertamista.

Suodatin juomaveden Salomon XA-filtterillä. Humuspitoinen vesi kuitenkin tukki suodattimen nopeasti.