Kalastusvaellus Kongsfjordissa 7/2022

Kävelin viiden yön mittaisen kalastusvaelluksen Kongsfjordin tunturiylängöllä. Tavoitteena oli edetä hiljalleen ja tarkkailla arktista luontoa. Erityisen kiinnostuksen kohteena olivat tunturijärvet. Tulisiko vastaan uusia kalaisia järviä? Mitä kaloja järvissä esiintyy, vai esiintyykö mitään? Tulevia reissuja varten tarkkailin myös omaa kuljeskeluvauhtiani ja tein huomioita varusteista tai niiden puutteista. 

Kongsfjord sijaitsee Pohjois-NorjassaVarangin niemimaalla.

Reitti Kongsfjordista Store Molvikiin. Yöpaikat merkkasin sinisillä kolmioilla. Kuvaan merkityissä etäisyyksissä on arvioitu, että vaeltajan maastossa kävelemä matka on 30% pitempi kuin kartalle digitoitu matka. 

Reittivalmistelut

Kartalta karkeasti mittaillen suunnittelin reitin noin 50-60 kilometrin pituiseksi, siten, että kuljeskelu sijoittuisi järvialueiden liepeille ja joen varrelle. Aikaa varasin 5 yötä ja lisäksi yhden varayön siltä varalta, että maasto osoittautuisi vaikeakulkuiseksi. 

Käytin melkolailla aikaa ennakkotiedusteluun ilmakuvien perusteella. Tarkoituksena oli tunnistaa vaikeakulkuiset suot ja kivirakat, joita ei norjalaisiin retkeilykarttoihin merkitä samalla tarkkuudella kuin suomalaisiin. Kostea maasto merkitään kyllä jotenkin norjalaisiin karttoihin, mutta kivirakat ja kalliojyrkänteet puuttuvat kokonaan. Toinen tarkoitus oli arvioida matkalle sattuvien järvien syvyyttä sillä silmällä, voisiko syvyys riittää kalojen talvehtimiseen metrisen jääkannen alla. Kovin varmaa tietoa järvestä ei kuitenkaan tässä suhteessa saa, sillä pohjan väri voi antaa väärän kuvan. Vaaleapohjaiset näyttävät matalalta ja tummapohjaiset syvältä. 

Kongsfjordin suunnalla olin käynyt parin yön kalaretkillä jo aiemmin, joten muutama kalaisa järvi oli jo etukäteen tiedossa. Sisällytin osan niistä reittisuunnitelmaan.

Suunnistin norgeskart.no -sivulta tulostettujen 1:50000 retkikarttojen ja kompassin avulla. Mukana olivat myös Android -puhelimeen ladatut offline- kartat, joita varauduin käyttämään yhdessä puhelimen GPS:n kanssa. Puhelimessani on norgeskart outdoors -sovellus, jota alunperin suunnittelin käyttäväni. Offline -kartat vievät kuitenkin paljon tilaa ja jostain syystä sovellus ei salli karttojen lataamista ulkoiselle muistikortille. Huomasin kuitenkin, että suomalainen Karttaselain -sovellus voi käyttää myös Norjalaisia maastokarttoja ja että Karttaselaimen asennuksen ja karttojen tallennuksen voi määritellä muistikortille. Tällä tavoin sain kartat lopulta ladattua mukaani. 

Vaelsin suurimman osan reitistä yksin. Perhe tuli mukaan ensimmäiselle ja vastaan viimeiselle leiripaikalle. Turvalaitteena minulla oli mukana Garmin InReach sateliittikommunikaattori, jonka avulla voisin tarvittaessa hälyttää apua myös matkapuhelinverkon ulkopuolelta.

Lonnimista tunturissa

Hidasta kävelyä, lähestulkoon vaappuvaa kässehtimistä. En pitänyt kiirettä. Käveleskelin hiljalleen aiottuun suuntaan ja pysähtelin tuon tuosta katselemaan maisemia ja levähtelemään. Muistin taas, että norjalaisissa kartoissa korkeuskäyrien väli on 20 metriä, eikä viisi metriä. Aukeita maisemia ja karua pohjoisen luontoa. Tunturivarvikon tuoksu ja tuntuma jalan alla olivat kaivattuja kokemuksia.

Sää suosi lähes joka päivä siinä mielessä, että näkyvyys oli hyvä. Lämpöasteita oli reilusti yli 20 kuvan ottamisen aikoihin. Tuuli kuitenkin sopivasti viilensi tuntumaa. Reppu painoi noin 12 kg.

Mukavaa tunturipaljakkaa ja vähän jyrkempiäkin maisemia. Tuuli kääntyi juuri pohjoiseen ja puskee pilveä tunturiylängölle. Seuraavat 14 tuntia vierähtivät teltassa nukkuessa ja sanaristikoita ratkoessa, kun sade ja tuuli pieksivät telttaa yhtäjaksoisesti.

Harmaat alueet ovat rakkakivikkoa. Vaikka maasto on pääasiassa loivaa, aivan kaikkialla ei kuitenkaan ole helppoa kävelymaastoa.

Tunturipaljakalla kulkiessa lintuja oli koko ajan näköpiirissä. Epäilyttävää kulkijaa piti vähintäänkin pitää kokoajan silmällä, häätää kauemmas tai yrittää johdatella pois pesän luota. Erityisesti mieleen jäi piekana, joka parkkeerasi rinnetuulessa suoraan yläpuolelleni vain parinkymmenen metrin korkeuteen ja pysyi siinä paikallaan ainakin minuutin ennen kuin tunturikihut huomasivat tulla häätämään sen kauemmas. Piekana palasi vielä pari kertaa uudestaan minua katsomaan, mutta kihut olivat silloin jo nopeampia. 

En tietääkseni ollut aikaisemmin nähnyt kiirunaa. En ollut varma olivatko jaloista juoksemalla pakenemaan lähtevät linnut riekkoja vai kiirunoita. Vasta kun kuulin linnun kurkkulaulua muistuttavan örinän, tunnistin ne kiirunoiksi. Riekon tuttu käkätys puuttui. Kiirunat yrittivät selvästi johdatella minut kauemmas poikueestaan esittämällä siipirikkoa. Ne lähtivät  kyyristellen juoksemaan pakoon, vilkuillen samalla olkansa yli, lankesinko ansaan ja lähdinkö seuraamaan. Kun vain seisoin paikoillani, linnut palasivat aina uudelleen lähelleni ja aloittivat esityksen uudestaan. Eräs kiiruna lähti johdattelemaan minua juuri samaa poronpolkua, jota olisin muutenkin kävellyt. Käveleskelin tasaista vauhtia linnun perässä. Vasta puolen kilometrin jälkeen kiiruna uskoi onnistuneensa, lehahti viimein siivilleen ja palasi öristen poikueensa luokse. 

Yksin vaeltamisessa on omat erityispiirteensä. Pariinkin otteseen huomasin käyväni pitkiä ja polveilevia keskusteluja satunnaisen kapustarinnan kanssa. 

Kapustarinta: "Piip!"

Minä (viheltäen): "Piip!"

Kapustarinta: "Piip!"

Minä: "Piip!"

...

Myös korvamadot vaivaavat tavallista herkemmin. Tällä kertaa ääniraitana takaraivossa soi "Mikan faijan BMW", joka oli ajomatkalla kaiveltu esiin Spotifyn syövereistä.

Järviä kartoittamassa

Toisaalta retken tarkoituksena oli kartoittaa reitin varrella olevia järviä ja toisaalta oli tarkoitus päätyä lopulta sovittuun lopetuspaikkaan. Järviä sattui reitin varrelle aika useita, joten oleminen oli jatkuvaa tasapainoilua etenemisen ja huolellisen tutkimisen välillä. Ehkäpä juuri se kalastamani järvi onkin kalaton ja seuraavassa vasta on elämää? 

Useimpien järvien tutkiminen jäi melko pintapuoliseksi. Yritin arvioida kunkin järven riittävää syvyyttä silmämääräisesti polaroiduilla aurinkolaiseilla. Heitin uistinta syvimmän näköisiin paikkoihin ja laskin, kauanko pohjaan vajoaminen kestää. Kahlasin rantakivikoissa ja erityisesti järvien välisissä puroissa ja yritin nähdä merkkejä kalanpoikasista. Yritin havaita myös merkkejä kalastuksesta. Onko rannoilla polkuja, tulipaikkoja tai matopurkkeja? (Hävettävän usein Norjan tunturijärvien rannalta löytyy Prisman muovikassi, suomenkielinen matopurkki tai Sandels -tölkki). 

Kahtena ensimmäisenä päivinä sain syömäkalat. Löysin yhden uuden järven, jossa oli mukavasti pientä taimenta. 20-30 sentin kaloja oli kiinni joka heitolla. Syömäkalat löytyivät siis nopeasti. Tein vielä hieman uistintestiä ja kokeilin, onko väliä mitä kaloille sillä hetkellä tarjoaa. Kaikkiin uistimiin tuli vähintään tökkäyksiä, mutta puna-keltaiseen Lottoon kalat kävivät ahnaimmin kiinni. 

Tässä järvessä taimen sattui olemaan syönnillään. Joka heitolla tärppäsi.

Tämä reilu 30 -senttinen taimen jäi suurimmaksi saaliiksi järvestä, jossa tuntui olevan paljon syönnillään olevaa kalaa. Bilteman leikkuulauta oli mukavuutensa vuoksi painonsa väärti.

Kävin ohimennen myös pienellä lammella, jonka olin löytyänyt pari vuotta sitten. Silloin sain lammesta lyhyessä ajassa kolme noin 43 sentin mittaista pulskaa taimenta, ja näin vedessä pari saman kokoista. Pienemmistä ja isommista kaloista ei näkynyt minkäänlaista merkkiä. Tällä kertaa ei myöskään montaa heittoa tarvittu, mutta kalat olivat kasvaneet. Sain kaksi 51 -senttistä taimenta, joista otin toisen ruoaksi ja vapautin toisen kasvamaan. Ensi vuonna käyn taas katsomassa, olisivatko kalat kasvaneet. Ehkä lammessa on käynyt niin, että yksi vahva vuosiluokka on päätynyt syömään omia jälkeläisiään ja kasvaa sen turvin kovaa vauhtia? Tai ehkä tämä vain on sattumaa, otokset ovat kovin pieniä.

 Mielenkiintoinen tapaus, jota aion jatkossa seurailla. Päättelen myös, että mitättömän lammen kalaisuus on saattanut jäädä paikallisiltakin huomaamatta. Tai ehkä vahva vuosiluokka onkin salaisen siirtoistutuksen tulos ja minä olen sattunut löytämään jonkun luoman salapaikan? Vieressä alempana on nimittäin suurempi järvi, jossa on erittäin tiheä pienten taimenten kanta, mutta välissä on vankka nousueste.

Vuonna 2020 lammesta nousi 43 -senttisiä taimenia.

Kaksi vuotta myöhemmin havaintoja tuli 51 cm taimenista, joista tässä toinen.

Loput neljä päivää menivät kalatta, joten joko paastosin koko päivän tai natustelin kuivattua maksaa, jota olin suolan lisäksi ottanut vähän mukaan evääksi. (Jos mietit kokeilevasi tällaista hieman selviytymishenkistä retkeilyä, suosittelen totuttelemaan mahdollisesti eteen tulevaan paastoon hyvissä ajoin mukavissa kotioloissa. Vieroitusoireet etenkin hiilihydraatista voivat alentaa toimintakykyä, ellei kehoa ole totutettu asiaan etukäteen. Kirjoittelin aiheesta vähän enemmän viime syksynä.). 

Valmistin kalat keittämällä paloina pienen retkikeittimen kattilassa. Paistamiseen verrattun kaasua kuluu huomattavan vähän, vaikka joitakin minuutteja saa paksumpia kalapaloja keitellä, jotta liha irtoaa nätisti ruodoista. 

Keitettyä taimenta tulossa. Tässä on neljä 20-30 senttistä kalaa pätkittynä. Pitäisi muistaa, että tuoreet kalat vääntyilevät kypsyessään ja vievät enemmän tilaa, jolloin ne pursuavat yli täyteen ahdetusta astiasta. Tästäkin haasteesta selvisin kuitenkin hengissä.

Lisäsin suolan vasta valmiiseen ruodottomaan kalamuusiin. Maistuis varmaan sullekin!

Gastronomiasta takaisin kalavesien kartoittamiseen. Suurimmasta osasta järviä totesin, että mahdollisesti syvyyttä olisi tarpeeksi kalojen selviytymiseen, mutta en havainnut merkkejä kaloista. Joillakin järvillä saatoin todeta, että lampi on liian pieni ja matala, enkä usko siinä kaloja olevan lainkaan. Muutamasta järvestä saatoin kuitenkin päätellä, että järvessä on varmastikin kalaa, mutta en saanut niihin kontaktia. Näissä tapauksissa järveen laskevasta purosta oli löytynyt raudun tai taimenen poikasia, joita näin vedessä tai jotka nappasivat uistimeen tai perhoon. Sukeltelevaa kaakkuria pidin myös kalojen esiintymisen merkkinä. Sormen mittaisista raudun ja taimenen poikasista olisi ollut mahdollista etenkin perhovälineiden avulla tarvittaessa nopeastikin kerryttää kattilallinen kalaruokaa jokaiselle päivälle, mutta en jaksanut nähdä pikkukalojen perkkaamisen vaivaa ja elelin rasvakudokseni turvin mieluummin. 

Kalastusvälineistä

Pääasiassa kalastin kevyellä teleskooppimallisella avokelavavalla. Enimmäkseen käytin järvien tutkimisessa luottovieheiksi nousseita punaisen ja keltaisen sävyisiä Lotto-lippoja. Myös pienet lusikat (Räsänen) ja Kuusamon kumma saivat peliaikaa, mutta vähemmän. Kaikki syömäkalat tulivat Lotolla. Käytin virvelissä myös drop-shot painoa ja kastematoa. Mato on osoittautunut joissain tilanteiksi hyväksi indikaattoriksi kalojen läsnäoloa selvittäessä, jos uistimet ja perhot eivät millään kelpaa. Siihen saa ainakin varovaisia tökkäyksiä, joista voi päätellä, että kalaa järvessä on. Mato ei kuitenkaan tunnu läheskään sellaiselta ryöstökalastajan työkalulta, jollaisena sitä on Suomessa totuttu kieltojen myötä ehkä pitämään. Huomattavasti useammin uistimet ja perhot ovat kelvanneet taimenille matoa paremmin Norjan tunturijärvillä.

Hyvin palvellut teleskooppivapa jumittui kärkiosaltaan auki, enkä saanut sitä millään ilveellä takaisin reissun jälkeenkään. Puuttomassa tunturissa ei antennista repun kyljessä ole juuri haittaa, mutta seuraavalla retkellä Lyngenin metsäisessä maastossa pitkäksi jäänyt vapa haittasi rypemistä risukoissa. Laitoin seuraavaksi hankintaan neliosaisen matkavavan.

Olin hankkinut alkukesästä Tenkara-perhovavan, eli kevyen 3.6 metriä pitkän teleskooppivavan, jossa ei käytetä lainkaan kelaa, vaan noin vavan mittainen pätkä heittosiimaa on solmittuna suoraan vavan kärkeen. Esimerkiksi Ossi Määtän kevytretkeilijän oppaassa mainitaan Tenkaran erityinen soveltuvuus kevytretkeilijän kalastusvälineeksi. Tenkara onkin erittäin kevyt ja helposti kuljetettava, ja melko nopea ottaa käyttöön. 

Otin tälle reissule Tenkaran mukaan tavallisten perhovälineiden tilalle. Ajatuksena oli kokeilla sen soveltuvuutta tunturikalastukseen. Etukäteen oli tietysti jo arvattavissa, että jos Tenkaran kanssa haasteita tulee, ne liittyvät ulottuvuuteen. Vain parilla järvellä rannan profiili oli sellainen, että syvän ja matalan reuna-alue, jossa kalat usein liikkuvat, oli riittävän lähellä rantaa (alle 10 metriä), jotta Tenkaraa olisi mielekästä käyttää. Jaksoin kokeilla Tenkaraa yhdellä järvellä, jossa tiesin olevan kalaa, mutta en jaksanut kovin pitkään kokeilla.

Järvien välisillä puroilla Tenkara oli toisaalta täysin elementissään. Purokalastukseenhan se on alunperin Japanissa kehitettykin. Pitkällä vavalla perhoa oli helppo uittaa kivien välissä, ja vavalla oli helppo tehdä tarkkoja heittoja virran peileihin. Pienellä mustalla perholla raudun ja taimenen poikasia löytyi Tenkaralla helposti ja paljon. Vastaavien paikkojen kalastaminen uistimella olisi erittäin haastavaa.

 Survival-työkaluna ajatellen Tenkara saattaisi noin periaatteessa tunturikalastuksessakin toimia ainoana kalastusvälineenä, jos maastossa vain on taimenen tai raudun poikaspuroja ja niitä "henkensä pitimiksi" kalastelee. (Mainittakoon, että Norjan tunturivesillä ei taimenella ja raudulla tyypillisesti ole alamittaa.) Hieman isommissa puroissa voi olla joskus suurempaakin kalaa. Ainakin Käsivarren Lapin harjusalueilta olen saanut joskus enimmillään kiloluokan harjuksia puroista, jotka olisivat olleet Tenkaralla helposti kalastettavissa. Jos kuitenkin kalastus tunturissa kohdistuu lähtökohtaisesti hieman suurempiin kaloihin, ne löytyvät järvistä, jolloin kevyt virvelivapa olisi oma valintani ainoaksi kalastusvälineeksi. Joskus uistin, jigi ja mato eivät toimi, jolloin perhovälineillä on saalisvarmuuden maksimoinnissa selvä paikkansa kun ruokakalaa kaivetaan esiin. 5-luokan perhovapani painaa suunnilleen saman verran kuin Tenkara. 5-luokan perhokela ja heittosiima tuovat noin 200g lisää painoa, mutta toisaalta ulottuvuus on järviolosuhteissa ratkaisevasti parempi ja perhovapa toimii puroilla melkein yhtä hyvin kuin Tenkarakin.

Neljäs leiripaikka osui hienon järven rannalle. Järvi oli erittäin matala ja täynnä pieniä sormen mittaisia rautuja.

Kastemadot olin ostanut Motonetistä. Nykyään madot myydään pahvipurkeissa entisten muovipurkkien sijaan. Asia on sinänsä hyvä, mutta pahvipurkki ei kestä montaa reppuun survomista ehjänä. Jatkossa madot täytyy siirtää kestävämpään rasiaan, tai ainakin pahvipurkki on syytä pakata minigrip-pussiin.

Jälkikäteen ajatellen uistimia olisi voinut olla vähemmänkin mukana. Mukana oli yksi pieni rasia, mutta se oli aika täyteen tungettu. Tulin käyttäneeksi muutamaa luottoviehettä. Etenkin drop-shot painoja oli paljon mukana, mutta käyttöä oli lopulta vähän, sillä pohjat olivat aika louhikkoisia. Vältin pohjaanjäämiset siis ennalta, enkä tarvinnut varalle niin paljon painoja. Perholaatikko ei paljoa painanut, mutta pienempikin valikoima olisi riittänyt. 

Leikkuulauta oli hyvä varuste vaikka se olikin suhteellisen painava (135 g). Kalojen pilkkominen keittoastiaan kävi huomattavan mukavasti verrattuna kiven tai mättään päällä nyhertämiseen. Leikkuulautana toimi Bilteman joustava leikkuulauta, jonka pienensin saksilla repun etutaskun kokoiseksi. Vielä voisi tutkia, löytyykö jostain vähän kevyempää materiaalia. Lautaa voisi ehkä myös vielä hieman pienentää ja se ajaisi vielä asiansa. Ison kalan ei tarvitse välttämättä mahtua laudalle kokonaan. 

Kuljetin mukana kokoontaittuvaa haavia. Tulin kuitenkin käyttäneeksi sitä vain kerran. Ensimmäisen isomman taimenen otin haaviin, muut kalat nostin kädellä tai vavalla rannalle tai irrottelin koukusta rantavedessä ilman haavia. Ehkäpä opettelen jatkossa pärjäämään ilman haavia.

Huomioita muista varusteista

Retkeily kevyellä repulla on mukavampaa kuin raskaalla repulla. Aikaisemmin kantamukseni tällaisella retkellä olisi painanut noin 22 kg. Paljolti siitä syystä tällaiset retket ovatkin jääneet harvinaisiksi. Miettimällä tarkemmin jokaista mukaan otettavaa ja kotiin jätettävää tavaraa ja valitsemalla keveämpiä vaihtoehtoja sain repun kevenemään noin 10 kilolla. Tarkempi varustelista löytyy tästä linkistä.

Seuraavia retkiä varten on hyvä miettiä, olisiko pakkauslistassa hiottavaa. Tässä huomioita:

• Kaasupullot. Nyt mukana oli kaksi 250g pulloa. Toisen olin varannut lähinnä kalan keittämiseen ja toisen mahdolliseen teltan lämmittämiseen. Käytin kaasua kuitenkin alle 50g, sillä ensimmäisessä ja viimeisessä leirissä käyteltiin perheen mukana kulkeneita pulloja. Keitin siis yhden kala-aterian ja kolmet aamukahvit. Luultavasti otan vastaavalle reissulle jatkossakin kaksi pulloa, jotta saan mitattua kaasun kulutusta myös muissa olosuhteissa.
• Suola. Olin pakannut pienen minigrip- pussin täyteen suolaa, eli 100g. Tarkoitus oli lisätä suolaa kalaan ja syödä suoraan pussista mahdollisina paastopäivinä. Suolaa kului kuitenkin vain murto-osa pakatusta. Kun lisäsin suolan kalamössöön juuri ennen syömistä, ei suolaa mennyt juurikaan haaskioon. Seuraavalla kerralla pakkaan vastaavalle reissulle enintään 50g, jossa siinäkin on jo reilusti hukkavaraa.
• Virtapankki. Otin mukaan kaksi 10000 mAh virtapankkia. Ladattavista laitteista mukana oli puhelin, InReach GPS ja otsalamppu. Puhelinta pidin lentotilassa ja käytin sitä lähinnä kamerana sekä Garminin GPS:n käyttöliittymänä. Puhelimen akku vajeni kolmen vuorokauden aikana tällä käytöllä 71%, joten pärjäsin mainiosti yhdellä lisälatauksella. InReach- laitteen laitoin päälle vain siksi aikaa, kun lähetin päivittäiset terveiset perheelle. Akku oli reissun jälkeen yli 90% latauksessa, joten sitäkään ei tarvinnut ladata. Yöttömän yön vuoksi otsalampulle ei ilmennyt tarvetta. Se oli kuitenkin mukana siltä varalta, että tulisi tarvetta nähdä pimeisiin koloihin varusteissa tai ensiaputilanteissa. Yksi virtapankki riitti nyt mainiosti. Toisaalta jos olisin suunnistamisessa joutunut turvautumaan puhelimen tai Garminin GPS:n, olisi virtaa voinut tarvita huomattavasti enemmänkin. Ehkä seuraavallekin retkelle varaudun kahdella virtapankilla.
• Uribag eli kuminen kusipullo oli ensimmäistä kertaa koekäytössä. Tämä oli loistohankinta, joka lisäsi telttailun miellyttävyyttä huomattavasti, kun lämpimästä ja kuivasta teltasta ei tarvitse kömpiä sateeseen tarpeilleen. Märällä kelillä kevytteltan ovesta ramppaaminen lisää aina kosteuden kulkeutumista sisälle telttaan ja untuvaista retkipeittoa kohti. 
• Ristikkolehti. En ole aikaisemmin pitänyt tällaista ajanvietettä mukana. Kun retkelle sattui 14 tunnin tuulinen rankkasade, kului aika teltan suojissa kuitenkin mukavasti nukkumisen, kusipullon ja ristikkolehden turvin. Äänestetään jatkoon. 
• Tuulitakkeja oli nyt mukana kaksi. Vedenpitävä ja vain tuulta pitävä. Käytin molempia, mutta tuntui, että olisin voinut pärjätä pelkästään versiolla, joka pitää lisäksi vettä.  Sää oli joko niin lämmin, että minkäänlaista tuulitakkia ei tarvinnit, tai sitten niin viileä ja kostea, että hieman järeämpi kalvotakki oli paikallaan. Seuraavalta retkeltä jätän pelkästään tuulta pitävän takin pois, ja katson miten menee.
• Lämpimät päivät kävelin softshell- housuissa ja viileämmät ja sateiset kevyissä kahluuhousuissa. Nyt molemmilla oli käyttönsä, mutta harkitsen, että tulevan syksyn retkille otan pelkät kahluuhousut mukaan, sillä ne olivat noin 10 asteen lämpötiloissa oikein mukavat kävellä. Tällöin jäävät myös erilliset neopreenisukat pois matkasta ja syvienkin purojen ylitykset käyvät helposti ilman housujen vaihtoa tai riisumista. 
• Untuvahousut olivat ainoa vaatekappale, jota en käyttänyt retken aikana kertaakaan. Niiden tarkoitus oli toimia lämmikkeenä leirissä ja tarvittaessa myös retkipeiton sisällä. Toisaalta minulla oli mukana myös fleecehousut, joiden oli tarkoitus toimia lisäeristeenä kahluuhousujen alla siinä tapauksessa, että kahlaisin kalastellessa pidempiä aikoja kylmässä vedessä. Ajattelin, että untuvahousut eivät ehkä kahlatessa toimisi, koska veden paine ehkä puristaisi untuvan kasaan. Kahlailua harrastin hyvin vähän, joten siihen tarpeeseen en tullut fleecehousuja käyttäneeksi. Puin ne kuitenkin päälle kerran lisälämmikkeeksi retkipeiton alla, kun odottelin kropan lämpenemistä. Untuvahousut ovat lämpimämmät ja kevyemmät kuin fleecehousut, joten mietin kahlaustarvetta jatkossa tarkemmin ja sen perusteella päätän, kummat otan mukaan. Ehkä kylmällä syysreissulla voisin edelleen harkita molempien ottamista mukaan.
• Makuualustan pakkaaminen reppuun. Monesti neuvotaan, että ilmatäytteinen makuualusta kannattaisi taitella haitarimalliseksi ja sijoittaa reppuun selkää vasten. Tällä tavalla repun tila tulisi tehokkaasti hyödynnettyä. En ole aikaisemmin tässä onnistunut, sillä makuualustaan on aina jäänyt enemmän ilmaa kuin tiukasti rullalle kääriessä. Tällä kertaa tajusin rullaamalla poistaa alustasta ilmat ensin, ja taitella haitariksi vasta sitten. Omassa repussani selkää vasten taittelu ei kuitenkaan tuntunut toimivalta, sillä muita tavaroita pakatessa ne tahtoivat ottaa makuualustan mukaansa mytyksi repun pohjalle. Toimivampaa olikin taitella alusta juuri repun pohjan kokoiseksi ja laittaa se muiden tavaroiden alle, jonne se muutenkin tuntui päätyvän.
• Käytin ensimmäistä kertaa tunturireissulla vedensuodatinta. Aiemmin olen juonut Norjassa ja Suomen Lapissa suoraan purosta tai järvestä. Kerran olen saanut omituisen vatsataudin, joka on saattanut liittyä veteen tai sitten ei. Etenkin yksin vaeltaessa tekee kuitenkin mieli pelata varman päälle. Käytin Sawyer Micro Squeeze suodatinta, johon otin mukaan kaksi 1.8 litran vesipussia. Huomasin, että yksikin pussi riittää yhdelle henkilölle yhden yön leiriä varten. 
• Mukana oli vaellussauvojen lisäksi yksi telttasalko. Ajatuksena oli pystyttää teltta yhden vaellussauvan ja telttasalon varaan, jolloin toinen vaellussauva jäisi kalastuksen avuksi kahluukepiksi sillä aikaa, kun teltta on pystyssä. Tämä mahdollisuus jäi kuitenkin käyttämättä, sillä kun teltta oli pystyssä, nukuin tai pitelin siellä sadetta. Koska kalastus tapahtui etenemisen lomassa, teltta oli silloin jo reppuun pakattuna. Retkellä, jossa pysytään kalastusleirissä useampi yö, voisi tulla tälle viritykselle tarvetta. Etenevämmällä retkellä salon voisi jättää kotiin, ellei mielessä väiky mahdollisuus vaellussauvan katkeamisesta puuttomassa maastossa.

Perillä Store Molvikissa. Sadekuuro ohitti leiripaikan sisämaan puolelta.